Kasvoin Alicanten kaupungissa Espanjan itärannikolla. Perheoloni olivat erittäin vaikeat, joten nuorena vietin paljon aikaa kaduilla. Kotini lähellä oli rengaskorjaamo, ja ystävystyin erään sen työntekijän, José Marían, kanssa. Hän oli sydämellinen ihminen, ja sain häneltä kipeästi kaipaamaani huomiota, jota vaille olin jäänyt omassa perheessäni. Vaikeina aikoina hän oli minulle kuin veli – tosi ystävä – vaikka hän oli minua 20 vuotta vanhempi.

José María oli alkanut tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Huomasin, että hän rakasti Raamattua, ja hän kertoi minulle usein sen totuuksista. Kuuntelin häntä kunnioittavasti, mutta se, mitä hän sanoi, ei juuri kiinnostanut minua. Olin teini-ikäinen, ja mieleni oli muissa asioissa. Mutta muutos oli edessä.

En mielelläni puhu onnettomuudesta, johon jouduin. Voin kuitenkin sanoa, että olin typerä ja piittaamaton. Yhdessä päivässä elämäni muuttui täysin. Olin nuori ja täynnä elinvoimaa, mutta yhtäkkiä makasin halvaantuneena sairaalassa. Minun oli todella vaikea hyväksyä tilannetta. Mietin usein, oliko minulla mitään syytä elää.

José María tuli katsomaan minua, ja hän järjesti viipymättä niin, että Jehovan todistajat paikallisesta seurakunnasta kävivät luonani. Nuo säännölliset vierailut koskettivat sydäntäni. Heti kun pääsin teho-osastolta, aloin tutkia Raamattua. Sain selville totuuden siitä, miksi ihmiset kärsivät ja kuolevat ja miksi Jumala sallii pahojen asioiden tapahtua. Sain myös tietää tulevaisuutta koskevista Jumalan lupauksista. Koko maa tulee olemaan täynnä täydellisiä ihmisiä, eikä kukaan tule koskaan sanomaan: ”Minä olen sairas.” (Jesaja 33:24.) Nyt minulla oli toivo tulevaisuudesta – ensimmäistä kertaa elämässäni.

Päästyäni sairaalasta edistyin nopeasti Raamatun tutkimisessa. Erikoispyörätuolin avulla kävin jopa joissakin Jehovan todistajien kokouksissa ja osallistuin heidän saarnaamistyöhönsä. Marraskuun 5. päivänä vuonna 1988, ollessani 20-vuotias, menin kasteelle. Upotuskaste tapahtui erikoiskylpyammeessa. Jehova Jumalan ansiosta minulla oli täysin uudenlainen näkemys elämästä. Mutta miten voisin osoittaa arvostukseni häntä kohtaan?

Päätin, etten antaisi tilanteeni estää minua tekemästä parastani Jehovan palveluksessa. Halusin edistyä. (1. Timoteukselle 4:15.) Se ei ollut aluksi helppoa, koska perheeni vastusti uutta uskoani. Hengelliset veljeni ja sisareni, uskontoverini, olivat kuitenkin tukenani. He pitivät huolta siitä, että pääsin kaikkiin kokouksiin ja saatoin olla aktiivisesti mukana saarnaamistyössä.

Ajan myötä tajusin, että tulisin tarvitsemaan erityishoitoa kellon ympäri. Pitkän etsinnän jälkeen löysin lopulta sopivan hoitolaitoksen, joka sijaitsi Valencian kaupungissa 160 kilometriä Alicantesta pohjoiseen. Tuosta hoitolaitoksesta tuli minulle pysyvä koti.

Vaikka en pystynyt liikkumaan, olin päättänyt jatkaa eteenpäin. Työkyvyttömyyseläkkeen ja muiden tukien ansiosta saatoin hankkia tietokoneen, jonka asennutin sänkyni viereen. Ostin myös matkapuhelimen. Joka aamu hoitaja käynnistää sekä tietokoneeni että matkapuhelimeni. Käytän tietokonetta sauvaohjaimella, jota liikutan leuallani. Minulla on myös erikoisvalmisteinen tikku, jota pidän suussani ja jonka avulla voin painella kirjaimia tietokoneen näppäimistöltä ja valita numeroita matkapuhelimesta.

Mitä hyötyä näistä laitteista on ollut? Ensinnäkin voin käyttää jw.org-verkkosivustoa ja Vartiotornin VERKKOKIRJASTOA. Ne ovat aivan erinomaisia apuvälineitä! Tutkin joka päivä, usein tuntikausia, Raamattuun perustuvia julkaisuja, jotta voin oppia lisää Jumalasta ja hänen suurenmoisista ominaisuuksistaan. Kun tunnen itseni yksinäiseksi tai lannistuneeksi, löydän verkkosivuiltamme aina jotakin mieltä piristävää.

Tietokoneen ansiosta voin kuunnella seurakunnan kokousten ohjelmaa. Voin myös itse osallistua ohjelmaan esittämällä ajatuksia, pitämällä rukouksia ja puheita ja jopa lukemalla Vartiotorni-lehteä omalla vuorollani. Vaikka en voikaan olla fyysisesti läsnä noissa kokouksissa, tunnen silti vahvasti olevani osa paikallista seurakuntaa.

Tekniset laitteet mahdollistavat myös sen, että voin osallistua täysipainoisesti saarnaamistyöhön. On totta, etten voi kulkea talosta taloon, kuten useimmat Jehovan todistajat, mutta se ei ole estänyt minua. Tietokoneen ja puhelimen avulla pystyn kertomaan uskostani toisille. Itse asiassa nautin puhelinkeskusteluista niin paljon, että paikalliset vanhimmat ovat jopa pyytäneet minua koordinoimaan saarnaamiskampanjoita, joissa käytetään puhelinta. Nämä kampanjat ovat olleet erityisen hyödyllisiä niille seurakunnan jäsenille, jotka eivät pysty liikkumaan kotinsa ulkopuolella.

 Elämäni ei kuitenkaan pyöri pelkästään tekniikan ympärillä. Rakkaat ystäväni vierailevat luonani päivittäin. He tuovat mukanaan sukulaisia ja tuttavia, jotka ovat kiinnostuneita Raamatusta. Monesti he jopa pyytävät minua ohjaamaan heidän kanssaan käytäviä raamatullisia keskusteluja. Toisinaan luonani käy perheitä, ja pidämme yhdessä perheen palvontaillan. Minusta on erityisen mukavaa, kun lapset istuvat sänkyni laidalla ja kertovat, miksi he rakastavat Jehovaa.

Arvostan sitä, että niin monet käyvät luonani. Huoneeni on usein täynnä elämää, kun ystävät läheltä ja kaukaa tulevat katsomaan minua. Ei ole ihme, että hoitajat ovat hämmästyneitä saamastani lämpimästä huolenpidosta. Kiitän Jehovaa joka päivä siitä, että saan olla näin hienojen veljien ja sisarten joukossa.

Kun joku tervehtii minua ja kysyy, kuinka voin, sanon: ”Tässä ollaan, taistelu jatkuu!” En tietenkään käy tätä taistelua yksin. Ovatpa olosuhteemme tai rajoituksemme millaiset tahansa, kaikki kristityt ovat mukana taistelussa – ”uskon hyvässä taistelussa” (1. Timoteukselle 6:12). Mikä on auttanut minua jatkamaan tätä kamppailua vuodesta toiseen? Rukoilen joka päivä Jehovaa ja kiitän häntä siitä, että hän on antanut elämälleni tarkoituksen. Lisäksi yritän ahkeroida Jumalan palveluksessa ja pitää katseeni kohdistettuna siihen toivoon, joka meillä on.

Ajattelen usein uutta maailmaa ja sitä, millaista on jälleen juosta ja hyppiä. Toisinaan vitsailen polion sairastaneen hyvän ystäväni José Marían kanssa siitä, että juoksisimme yhdessä maratonin. ”Kumpi meistä voittaisi?”, kysyn häneltä. ”Sillä, kumpi voittaa, ei ole väliä”, hän vastaa. ”Tärkeintä on se, että pääsemme paratiisiin ja voimme juosta tuon matkan.”

Minun ei ole ollut helppo hyväksyä vammaisuuttani. Olen saanut maksaa kalliisti nuorena tekemästäni typeryydestä. Miten kiitollinen olenkaan siitä, ettei Jehova hylännyt minua. Hän on antanut minulle niin paljon – suuren hengellisen perheen, halun elää, muiden auttamisesta koituvan ilon ja suurenmoisen tulevaisuudentoivon. Jos minun pitäisi tiivistää ajatukseni yhteen lauseeseen, sanoisin, että Jehova on todella antanut minulle enemmän kuin ansaitsen.